lauantai 1. elokuuta 2015

Lasken matkaan leijan kauneimman


Se kauan pelätty päivä koitti eilen. Ella vaipui ikuiseen uneen, ja pääsi kirmailemaan vihreimmille voikukkaniityille ja porkkanamaille.



Eilen lähdin kolmeksi töihin, ja kävin viemässä kanit ulkohäkkeihin kun oli niin kiva keli. Jäin seuraamaan häkin viereen ellan viipotusta. Se oli taas niin intoa täynnä loikkiessaan iloloikkiaan ja juostessaan täysillä häkkiä ympäri. Naureskellen siinä mietin, että miten tuo tytöntyllerö voi olla jo yli seitsemän vuotias kaninen. Töihin sitten lähdin, ja kotiin palasin siinä puoli kymmenen aikaan. Kävellessäni pihalla kohti rappusia, katselin piituksen häkkiä ja ihmettelin että missä se on. Hölkkäsin kauhuissani häkin viereen ja totesin ettei se ole siellä. Samassa näinkin sen makaamassa Eetun ja Ellan häkin vieressä, Ella kaltereiden toisella puolella ja Eetu Ellan vieressä. Kyykistyessäni ottamaan Piituksen syliini, tajusin ettei Ella enään hengittänyt. En tiedä osaako eläimet surra ja aavistaa toisen kuoleman, mutta vaikutti kun Piitus olisi karannut häkistä juuri siksi että saisi sanoa Ellalle heihei. Piitus ei edes yrittänyt karkuun ja sain sen ongelmitta kiinni, ja laitoin häkkiinsä. Sen jälkeen kävin hakemassa pikku Ellan syliini. Kävellessäni itkien, veltto kani sylissäni mietin, että miten ihmeessä tässä nyt näin kävi. Ellassa ei ollut päivällä vielä mitään merkkejä vanhuudesta, mutta nyt se oli kuollut.



Ella oli tytöistä parhain. Se minun pieni, tuhiseva ja röhisevä kaninretale, joka oli aina tekemässä tuhmuuksia kun silmä vältti. Se on syönyt huoneeni seinistä tapetit melkein joka kohdasta polven alapuolelta, pissinyt lakanani ja päiväpeittoni lukemattomia kertoja, syönyt mattoni kaikki hapsut, pitänyt meteliä niin ettei kukaan ole koko talossa saanut yöllä unta.
Se on kuunellut, katsellut, ihmetellyt ja seurannut vierestä kaikki murrosikäni tempperamenttiset, itkuiset ja iloiset hetket. Se seurasi virestä kasvamistani kolmetoista vuotiaasta tytöstö naiseksi. Se oli eläin, otus ja enemmän kuin ystävä joka opetti mitä tarkoittaa olla vastuussa jostain toisesta elävästä. Se opetti sen kuinka tärkeää on omistaa joku, jota rakastaa niin paljon, että on pakahtua onnesta aina kun saa tilaisuuden rutistaa tämän syliinsä.  En uskonut koskaan ennen Ellaa, että ihmisen ja kanin välinen suhde voi olla niin syvä.
Ella näytti minulle aina niin hyvät kuin huonot päivänsä. Me molemmat opimme varomaan toisiamme kun toisella oli kiukku-päivä. Iloisina päivinä kaikki oli taas yhtä rusinahetkeä ja rapsutteluita.






















Se oli kani joka ei viihtynyt sylissä, mutta köllötti mieluusti vierssä rapsuteltavana. Se tuli luokse kun kutsuin sitä nimeltä. Se rakasti rusinoita, pähkinöitä, kuivattua luumua, undulaatin ruokaa, auringonkukan siemeniä ja kuivattuja yrttejä. Usein iltaisin nukkumaan mennessäni kuulin Ellan kuorsauksen kanihuoneesta. Se siis tosiaan kuorsasi nukkuessaan.

Nyt Ella lepää kasvihuoneen vierssä mustikoiden seassa, mansikkamaan takana. Eetu ja Piitus ovat olleet tämän päivän ihan ihmeissään, että minnen olen tytön hukannut.


Pieni kesätyttönen <3


<3





2 kommenttia:

  1. Voi ei, tosi harmillista että pikkuinen nukkui ikiuneen. :'( Voimia todella paljon! <3

    VastaaPoista