sunnuntai 16. elokuuta 2020

Pohjaton ikävä, Windy


" Minun täytyy jatkaa, 
joku kutsuu kulkemaan. 
Täytyy taittaa taival matkaa, 
vaikken tietä tunnekaan. 
Siellä missä korkealla siintää pilvi sulavin, 
siellä pilven lailla siellä olen minäkin. 
Älä pelkää saavun kyllä, 
tulen kyllä takaisin. 
Iltatuulen hyväilyssä, 
siinä olen minäkin." 




Me jouduimme luopumaan viime maanantaina 10.8.20 rakkaasta pikku Windystämme. Sattuu sydämeen ja sieluun ihan älyttömästi vieläkin ja tuntuu että olen ihan täynnä murhetta, painostavaa alle rusentuvaa ahdistusta ja surua. Jotenkin tuntuu että on pakko päästä kirjoittamaan tästä, jos se auttaisi asian purkamisessa ja käsittelyssä. 

Kanimme ovat tänä kesänä viettäneet kesää vanhempieni luona rintamamiestalon takapihalla taajamassa asuinalueella aina kelien salliessa. Olen itse ollut koko kesän töissä ilman lomia, joten on ollut ihanaa kun kanit ovat minun kiirreellisistä päivistä huolimatta päässeet nauttimaan kesästä ulkoillen. On ollut kiva käydä työpäivän jälkeen hoitamassa pupuset tutulla lapsuudenpihalla keräillen niille kaikkea kivaa syötävää, pupeltaa itse samalla puusta omenoita sekä kasvihuoneessa kypsyneitä tomaatteja, sekä viettää aikaa pupujen kanssa samalla auringosta nauttien. 






















Pupujen ulkoilu sai ikävän lopetuksen kun maanantai aamuna kettu murtautui kolmikon häkkiin. Häkki oli kaikin puolin turvallinen, tai niin luulin tähän asti. Se oli vanha minkkihäkki alkujaan jostain turkistarhalta joka oli jo vuosien ajan kulkenut tutulta tutulle pupujen ulkohäkkinä. Meille se hankittiin hermeliineilleni Ellalle ja Eetulle pikkuserkultani ja on ollut meillä yli 10 vuotta kanien käytössä joka kesä. 
Kettu oli koittanut kaivautua ensin häkin ali, mutta häkissä on pohja joten se reitti ei toiminut. Sitkeästi se on pörrännyt häkin ympärillä saalis mielessään, sillä oli kahden kaivamansa kuopan lisäksi raadellut häkin päällä olleen kaksikerroksisen pressun joka toimi häkin toisella puolella tuulen ja sateen suojana. Lopulta oli onnistunut repimään häkeistä takaluukut irti ja päässyt tunkeutumaan sisään. Toinen luukku oli survoutunut ja vääntynyt sisääpäin ja toinen löytyi usean metrin päästä nurmikolta. En tiedä millaista taka-ajoa häkissä on menty, mutta joka paikka oli ihan kuran ja lian peitossa, karvatuppoja siellä täällä, kipot lennelleet miten sattuu ja pupujen puinen pesämökki oli halki sekä sen katto irti. Jälki näytti ihan jonkun isomman eläimen aikaansaannoksilta ja ensin luulinkin sen olleen jokin iso koira. Luukuista ei kuitenkaan olisi mahtunut kissaa tai kettua isompaa eläintä ja kissat eivät kaiva tunneleita päästäkseen saaliiseensa kiinni. Asia varmistui naapurilta joka ketoi nähneensä aamun hämärässä ketun pihallaan valkoinen kani suussa. Ylpeänä se oli loikkinut korkeiden aitojen yli korttelin halki saalistaan syömään. 




Jos surullisesta tarinasta pitää löytää jotain positiivista niin se on tässä kai se, että murtautuja oli kettu. Se on luultavimmin tappanut saaliinsa nopeasti ja jokainen suupala on toivottavasti mennyt tarpeeseen. Kissa tai koira olisi saattanut leikkiä saaliillaan pitkään, mahdollisesti jahdata muutkin kanit kiinni ja pahimmillaan jättää vielä kitumaan henkihieveriin. Toivon ettei taistelu ole ollut pitkä eikä minun pieni tupsuhäntä ole joutunut kauaa kärsimään 😭 
































Piitus ja Peeka löytyi pihalta vapaana. En tiedä miten ne oli päässeet ketulta karkuun, mutta hyvä että olivat. Toisaalta kun miettii kanien luonteita, uskon että näin olisi sattunut joka tilanteessa. Windy oli valkoinen ja kuten yleensä se kiinnittää muiden eläinten huomion lähes aina. Windy oli myös luonteeltaan lamaantuja ja aina hädän hetkellä se litistyi pannukakuksi maata vasten. Peeka ja Piitus ovat aina olleet karkuun ampaisijoita ja viipottaneet sen minkä jaloistaan pääsee säikähtäessään. Saaliin valinta ei siis varmastikkaan tuottanut ongelmia ketulle. 

Piitus ja Peeka olivat kaikesta tapahtuneesta niin järkyttyneitä että antoivat minulle tosi helposti kiinni. Piitus varsinkin oli ihan lamaantuneena portin pielessä (onneksi ei juossut tielle!) ja Peeka oli piilossa vanhempieni parkissa olevan auton alla, josta se juoksi tutun äänen kuultuaan nurmikolle mistä sain sen kaapattua syliini. Lamaannuttava tunne mikä tuli paikkojen siivoamisen ja kanien koppaan laittamisen jälkeen oli ihan kamala. Oli kamalaa lähteä kotiin kolmen järkyttyneen kanin kanssa kun tiesin, etten saisi yhtä mukaani enään koskaan 😭 Kotiin päästyämme kun katsoin kanihuoneessa pelokkaita kolmea hömppääni romahdin ihan täysin enkä muista loppuillasta mitään. Seuraavaan aamuun asti olin ihan usvassa. Päivä päivältä lamaannuttava utuisuus helpottaa ja ajatuksenjuoksu kirkastuu, mutta suru on yhä vahvasti läsnä eikä se tunnu lähtevän. On kuin joku olisi haukannut osan minusta pois ja tyhjyys siinä kohtaa vain on ja pysyy. Miten ikävöinkään omaa rakasta ilopilleriäni. En ymmärrä miten voin ikinä toipua tästä 😭😭 Tiedän että useimmat eläimet ovat täällä vain hetken aikaa meidän ihmisten elämänkaareen verraten ja aina, kun lemmikin hankkii sitä tiedostaa, että siitä on myös luovuttava. Silti kun joku kolmas osapuoli riistää kun salama kirkkaalta taivaalta mitään varoittamatta lemmikin pois, ei siihen voi varautua mitenkään ja isku on lamaannuttava. Haavat paranee, mutta tämä haava on tavattoma syvä, likainen ja kipeä enkä usko, että se paranee kuten aijemmat. 























Minun rakkain Windyni oli vasta 4-vuotias ja hyvällä tuurilla olisin viettänyt sen kanssa viellä useita vuosia. Se ei ollut edes elämänsä puolivälissä, mutta silti sitä ei enää ole 😭 Tuntuu niin tavattoman väärältä ja katkeralta maailmaa kohtaan.