Tuleehan tuolta se toinen päivä kun on kepeät askeleet.
Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt hajoo se maailman multaan.
Näet sen silti kukkana aina, muistot on kalleinta kultaa.
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt lähti se muualle matkaan.
Vielä se tulee mennäkseen jälleen lähemmäs kuin aavistatkaan..."
Pikkuinen Hupu saatettiin ikiuneen lauantai aamuna 9.12.2017.
Lähdimme koko laumamme voimin perjantaina Tampereelta Hyvinkäälle, koska minulla alkoi jo joululoma. Herättelin Hupun joskus kahden aikaan iltapäivällä, ja seurailin hetken aikaan kuinka pieni heräili, kävi hiekkakylvyssä ja söi parit herkut. Kaikki oli hyvin, tyttö pirteä ja touhukas. Siirsin sen kantokoppaan jossa oli piilotettuja herkkuja, tyhjä wc-paperihylsy, pesäkookos sekä kuivikkeena paljon purua ja heinää. Käärin boksin vielä pikkupyyhkeeseen ja kaulahuiviini, jottei viima ja kylmä tulvisi sisään matkalla autolle. Autosa oli lämmitys tietenkin päällä, joten tein sielä sitten pakkauksiin parin sormen kokoisen tuuletuskolosen, jotta ilmanvaihto pysyi hyvänä.
Matka sujui hyvin täpötäydessä autossa, kanit takapenkeillä, boksit vöillä köytettynä ja Hupu takapenkin lattiaosastolla, penkkien väliin asetettuna niin ettei boksi päässyt heilumaan. Hyvinkäällä tyhjättiin auto ja alettiin laittamaan pupujen ja Hupun asuinpaikkoja kuntoon. Roope oli käynyt ostamassa Hupulle terraarion jonne tehtiin oikein viihtyisä koti.
Nostaessani Hupun kädelleni kantoboksista, huomasin että sen toinen takajalka roikkui todella hassusti. Koskin siihen ja se oli aivan lötkö. Kylmät väreet viistivät selkärankaani pitkin ja älysin samantien että se oli murtunut/mennyt poikki. Laskin Hupun kirjoituspöydän päälle jotta pystyin tarkkailemaan kävelyä ja Hupu oli aivan kolmijalkainen. Sen jalka ei enää toiminut. Vein Hupun tutkimaan uutta terraariotaan ja mietin hädissäni että mitä tässä nyt tehtäisiin. En voinut ymmärtää, että miten ihmeessä jalka oli voinut murtua pienessä boksissa. En ymmärrä sitä vieläkään, mutta niin vain kävi....
Hupu viipotti terrassaan ihan hyvän näköisesti, mutta toinen jalka meni usein ihan vinkuralle sen touhutessa. Ilta meni asioita selvitellessä ja Hupun kohtaloa miettiessä. Netissä monet kertoivat, että heidän gerbiiliensä jalat olivat parantuneet, kun olivat antaneet aikaa toipumiselle. Minusta kuulosti hurjalta että olisi annettu vain olla, vaikka jalka on pahoin vaurioittunut.
Nukuin yön huonosti ja heräsin aikasin. Menin heti tarkistamaan Hupun tilan, eikä pieni ollut liikkunut, syönyt, juonut... Tiesin heti että se kärsi aivan järjettömästä kivusta ja että oli toimittava. Jos on mahdollista, kaikkein parasta eläimen kannalta on tehdä lopetus kotona, tutussa ja turvallisessa ympäristössä ilman matkustamisen tuomaa stressiä. Varsinkin pikkujyrsiät jännittävät matkustamista paljon enemmän kuin isommat. On kuitenkin tiedettävä mitä tekee, jottei tekemisellään saa aikaan paniikkia, suurta kipua, kärsimystä ja stressiä. Me päätimme Roopen kanssa tehdä se kotona itse. Hupun lopetus ei ollut kaunista. Siitä puuttui kaikki se rauhallisuus, poishiipumisen tunne ja viimeinen raskas hengenveto. Tämä kuolema oli aivan vastakohta Linan kuolemalle, joka oli kaunis hetki. Tässä tapauksessa ei ollut yhtäkään kaunista ja herkkää asiaa. Mutta se oli nopea. Hupulle kaikki oli hetkessä ohi ja se oli tärkeintä.
Sillä että minä itkin hysteerisesti ääneen kuin pikkulapsi, tai että sain ikuiset traumat tekemistämme, ei ole mitään merkitystä sen rinnalla, että eläin ei joutunut kärsimään yhtäkään hetkeä enempää. Olemme omissa silmissäni hirviöitä ja raakalaisia, mutta Hupun silmissä olimme varmasti helpotuksen tuojia tai kivun karkottajia. Tiedän, että kaikki tehtiin niin oikein kuin vain mahdollista, ja että teimme oikean valinnan lopettaessamme pikkuisen taipaleen. Se sattuu silti niin paljon ja kavaltaa mieltäni vielä todella pitkään. Tämä oli ensimmäinen lopetukseni ja toivon että seuraavat, jatkossa tulevat lopetukset tulisivat olemaan minulle henkisesti helpompia.
Nyt sinä varmasti mietit, että miksi minä lopettaisin tämän jälkeen itse enää yhtään eläintä. Mutta kyllä minä valitettavasti tulen lopettamaan elämäni aikana vielä paljon eläimiä. Opiskelenhan klinikkaeläinhoitajaksi, ja eutanasiat kuuluvat myös työtoimenkuvaan ihan siinä missä kivunlievitys, haavanhoito ja rokotuksetkin. Kuolema on osa elämää, ja siihen pitää vain osata asennoitua oikein. Minulla on sen saralla vielä todella paljon opeteltavaa.
Nyt kuitenkin kiitän ja kumarran sen johdosta, että sain tuntea näin ihanan pikku gerbiilin kuin mitä Hupu oli. Se kesyyntyi luonani aivan käsikesyksi, opetin sen käyttämään signaaleja joita molemmat ymmärsi. Hupu oppi uudelleen luottamaan ja kaipaamaan kosketusta, sekä siitä tuli varsinainen herkkupeppu ja pikkuinen ruuan kerjääjä :D Meillä oli ihan älyttömän paljon ihania yhteisiä hetkiä. Rakastin sitä kuinka iloisesti pieni juoksi luokseni kun koputin sen puista mökkiä sormella. Kun tyttö juoksi odottavalle kädelleni ja siitä hihaa pitkin syliin, se tiesi että pääsisi kirmailemaan kivalle leikkiradalleen jonka olin usein rakentanut kylppäriin. Hupu-tyttö oli iso osa arkeani vuoden ajan, ja tuntuu hassulta ettei sitä enää ole.
Nyt mun ihanat touhottajat saavat olla yhdessä ihan aina!
Söpöset pikkutyttöni <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti