tiistai 13. kesäkuuta 2017

Yksi surullinen ilta

Kyynel vierähtää poskelleni. Kuivaan sen pois. Tilalle tulee samantien uusi.
Istun pimeässä asunnossa. Valveilla on vain minä ja Peeka. Kuulen kuinka se vaihtaa asentoa pikkuisessa ja ikävystyttävässä tehdashäkin rähjässä. Silla on vatsa kipeä. Tukiruokin sen hetki sitten. Annoin myös jäljellä olevaa kipulääkettä vähäsen. Otimme tänään siltä kaulurin pois, sillä haava on todella hyvän näköinen, mennyt umpeen kokonaan. Peeka reagoi kaikkeen hyvin voimakkaasti. Se ihmettelee maailmaa nyt taas eri silmin. Äänet kuuluvat nyt yhtäkkiä taas selkeämmin, ei kaiju kuvun kautta vain edestäpäin. Näkökenttä on laajentunut ja se pystyy näkemään nyt myös sivuille ja eteensä. Peeka reagoi yhtä voimakkaasti kaulurin pois ottoon, kuin sen laittamiseen. Se on herkkä hömppä kani. Nyt sillä on hiljainen yö aikaa totutella taas maailman ääniin ja katsella asioita laajemmalla näkökentällä. Toivon että se alkaisi syömään ruokaansa.

Vilkaisen kelloa. Tunnin päästä tukiruokin sen taas uudelleen. Keksin siihen asti tekemistä jotta en nukahda. Töräytän nenäliinaan ja niiskutan hieman. Vilkaisen vasemmalle ja näen tuhisevan Roopen peiton alla. Nukkuu niin makoisasti että tekisi itsekkin mieli kömpiä viereen lämpimän peiton alle.

Piitus ja Eetu tuhisevat niin huolettomina. Tietämättä että heidän tovereillaan ei nyt ole kaikki hyvin. Onnenpekat. Ei stressiä eikä huolta. Windy raukka on tapellut nyt neljätoista päivää toipumisensa kanssa. Viikonlopun jälkeen lopetimme lääkekuurin. Tikit poistettiin viime perjantaina. Nyt on tiistai yö, kohta keskiviikko. Tasan kaksi viikkoa yhtä taistelua lääkkeiden, puhdistamisen ja voiteiden kanssa. Vieläkään ei loppua näy. Windy on kopissaan avonainen haava verta tihkuttavana. Kaiken piti loppua tänään. Kokeilin antaa tytön olla ilman kauluriaan, sillä haava oli mennyt hienosti umpeen ja vahvistunut viikonlopun yli tikkien poistosta. Windy päätti olla taas nopea haavojen omatoiminen hoitaja, ja kun kauluri oli poissa, meni kaksi sekuntia kun se oli taas auki. Pari puraisua hampaillaan ja se oli siinä. Puoli rupea maiskutettiin tyytyväisenä suuhun ja haava repsotti auki.


Eläinlääkäriin lähdettyämme mietin jo että mitä ihmettä teen tämän kanin kanssa. Aikuiset (juu olen itsekkin tähän ikäryhmään kuuluva) ovat kehoittaneet viemään kanin piikille, sillä eihän kukaan laita yli 600€ kanin eläinlääkärimaksuihin. Ja miksei muka, kysyn minä? Se on minun oma rakas lemmikkini ja sillä on vielä pitkä elämä edessään. Opiskelijan budjetissa tuo summa on hirmuinen, varsinkin kun se kaikki meni yhden kuun aikana, eikä rahaa ole enämpää nyt tähän hätään jäljellä, mutta teen kaikkeni tämän kanin eteen. Se on osa minun perhettäni. Miksi lopettaismme taistelun nyt, kun ei ole kysymys sen suuremmasta asiasta kuin parantumattomasta haavasta! Kyllä tämä kani kuntoon saadaan ja se elää vielä loistavan, iloisen ja riemuloikkien täyteisen elämän. Alan nauramaan, sillä muistan miten mahdoton se on ollut kaikkine murrosiän metkuineen ;D Hups, heräsiköhän Roope itkunsekaiseen hekotukseeni! Huh ei sentään. Hiljennyn vain hymyilemään hölmösti. On tämäkin kun ei tiedä että itkeäkö vai nauraakko.

Eläinlääkärissä haava päätettiin jättää auki. Iho ei varmasti kestäisi uutta paikkausta. Tätä haavaa on nyt revitty ja parsittu niin moneen kertaan, että on parempi jättää se rauhaan. Siitä kaavittiin kasvanut repaleinen kudos, sekä sulava viime kerralla laitettu vanu pois. Haava putsattiin ja voideltiin. Se näyttää omaan silmään ihan kamalalta. Se on niin iso verrattuna pieneen kaniin. Se on auki ja alttiina infektoitumiselle, joten antibiotteja jatketaan vielä tovi. Haavaa on putsattava joka päivä. Sinne voi mennä roskia ja ne täytyy vain kaivaa sieltä pois. Voi minun pikkuista Wimpula raukkaa. Ei ole elämä helppoa typerä kauluri päässä, mutta nyt se pysyy siinä vaikka kolme kuukautta jos tarve vaatii.


Haava jatkuu vielä suuaukolta joka suuntaan jonkin matkaa. Mahtuisin pyöräyttää sen sisällä peukaloa. Voi mun pikkuista raukkaa.  Joudun taas niiskauttamaan.

Katson keittiön kelloon ja totean että vielä puolisen tuntia niin voin taas ruokkia pikku Peekaa. Ei ole tämä meidän arki muuttunut vielä helpoksi. Ehkä se helpottuu pian. Toivotaan sitä yhä. Voi olla ettei juhannuksena ole mökille asiaa. Saan jäädä kaupunkiin hoitamaan kipeitä pupuja. Vielä on viikko aikaa ja ehkä hyvänonnen aalto pyyhkäisee vaihtelun vuoksi meidän ylitsemme :)
Pessimisti ei pety, joten ehkä jätän sen positiivisen ajattelun nyt hetkeksi pois ja keskityn elämän synkkiin asioihin.

Taas tulee kyynel, mutta en pyyhkäise sitä pois. Annan sen valua hiljaa pitkin poskeani kohti leukaa. Pian perässä valuu sille paljon kavereita. Jään hiljaa nyyhkyttämään pimeään asuntoon ja odottamaan että voin vielä tukiruokkia yhden itkun aiheistani jonka jälkeen voin kömpiä nukkumaan levotonta unta tuhisevan Roopeni kainaloon.


2 kommenttia:

  1. Voi pupu-raukkoja :(! Pitää toivoa nyt todella paljon, että tuo alkaa parantumaan ihan kunnolla. Tsemppiä paljon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Toivon todella että Windy alkaa parantumaan ja pääsisi pian nauttimaan kesästä. Peeka voi jo onneksi hyvin ja haava on mennyt nätisti umpeen. Nyt kun on päässyt vähän liikkumaan häkin ulkopuolelle, maistuu ruokakin paremmin :)

      Poista